Elämäni muuttui kertaheitolla!

Riitta Sintosen todistus, kuinka hän tuli uskoon heinäkuun lopulla 2014

Ennen kun tulin uskoon, elin maailmassa sen oppien mukaisesti, kuten suurin osa ihmisistä. Edessäni oli loistava tulevaisuus. Opiskelin Aalto-yliopistossa kemiaa ja työskentelin opiskelujeni ohessa R-kioskilla. Ei ollut mitään ongelmia jaksaa opinnoissa ja töissä. Kaikki meni hyvin.

Eräänä päivänä ollessani tavalliseen tapaan R-kioskin tiskin takana, vanha mummo asteli sisään ovesta. Hän oli mustalaiskerjäläinen ja olisi halunnut rahat takaisin, koska oli ladannut kännykkäänsä rahaa, joka ei ollut tullut. Minulla ei ollut valtuuksia antaa rahoja takaisin. Yritin selittää hänelle, etten voi toteuttaa hänen pyyntöään. Mummo suuttui kauheasti ja nosti kädet ylös ja sanoi: ”Katso, Jumala!” viskaten samalla käsiään minua kohti. Hän ilmeisesti keräsi demoneita, jotka olivat hänen jumalansa ja heitti ne päälleni. Siinä hetkessä tuntui, että jotain osui minuun, mutta ajattelin, että tämä on varmasti mielikuvitusta, enkä uskonut mihinkään demoneihin ja jumaliin. Naureskelin ja pilailin ”alkaakohan nyt kohta tapahtua jotain ikävää”.

Ei mennyt kun kuukausi ja vaikeudet alkoivat. Minulle alkoi tulla fyysisiä vaivoja ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä, joista seurasi postraumaattista stressiä enkä jaksanut enää opiskella. Ensin yritin yhä enemmän ja valvoin öitäkin ahkeroiden, mutta vähitellen jouduin jättämään työn pois, koska voimani eivät enää riittäneet. Istuin opintotehtävieni kanssa keittiön pöydän äärellä ja vain itkin ja itkin, kun siitä ei tullut enää mitään. Lopulta jouduin jättämään opinnot kesken ja vaihtamaan ammattikouluun. Fyysiset vaivani tulivat ensin suolistoon, kun ruoka ei kulkenut siellä eteenpäin. Aloin kärsiä myös tuki –ja liikuntaelinvaivoista. Lonkkaani tuli asentovirhe jousiammunta harrastuksessani ja lantio kääntyi virheasentoon. Seuraavaksi hieroja runnoi rikki polveni. Se kipeytyi vähitellen yhä enemmän, kunnes en pystynyt enää kävelemäänkään ja jouduin polvileikkaukseen.

Leikkauksen jälkeen polvi ei lähtenytkään paranemaan, eikä kestänyt liikkumista. Kuitenkin minua vaivasi eniten se, että olin katkeroitunut kaikesta. Syytin itseäni ja niitä, jotka olivat olleet myötävaikuttamassa kärsimykseeni. Vaikka minulla oli paljon fyysisiä vaivoja, kärsin kaikkein eniten sisälläni vellovasta vihasta ja katkeruudesta. En päässyt siitä omalla voimallani irti, vaikka yritin kaikkeni. Ajattelin, etten enää koskaan pääse kävelemään ja vietin kaiken aikani vain kotona epätoivon syövereissä. Olin uskonut vihollisen valheen, etten koskaan parantuisi eikä elämässäni olisi enää mitään hyvää edessä.

Olin ollut viisi vuotta avoliitossa rakastavan miehen kanssa. Kun olin vihainen ja katkera, en pystynyt parisuhteeseenkaan. Olin jo ehdottanut miehelleni, että eroaisimme ja jos paranisin, voisimme palata yhteen. Mieheni kieltäytyi tarjouksestani. Ajattelin, että sitten varmaan vedän hänetkin tähän pimeyteen mukaan, kun ei kerran halua erota. Iltaisin toivoin, etten enää heräisi seuraavana päivänä. Mietin, onko tässä kaikki? Eikö elämässä ole mitään muuta?

”Nyt paranee jalat ja polvet”

Yllättäen näin sattumalta mainoksen Olympiastadionilla järjestettävästä Ihmeiden aika -tapahtumasta. Kuulin myös median kautta, että jopa kuolleita saattaisi herätä. Ajattelin, että jos se mies herättää kuolleitakin, niin polveni parantaminen onkin aika helppo homma. Menisin edes katsomaan, vaikka en uskokaan.

Niinpä menin Ihmeiden aika -tapahtumaan. Stadionilla nolotti kauheasti, kun olin ateisti. Ajattelin, jos se näkyy jotenkin minusta päälle päin, koska kaikki muut näyttivät olevan hihhuleita. Kun aloin kuunnella ja katsella sitä ilmapiiriä, kyyneleet alkoivat valua silmistäni. En tullut siellä surullisemmaksi, vaan herkälle tunnolle. Aistin Pyhän Hengen läsnäolon, vaikka en tiennyt Hänestä mitään. Olin tosi vaikuttunut siitä ilmapiiristä. Ihmiset olivat siellä aitoja, onnellisia ja välittömiä. He olivat todella ystävällisiä tuntemattomille. Jotkut tulivat kysymään saavatko rukoilla kanssani, kun näkivät minun kulkevan kepin kanssa. Vastasin myöntävästi. Ihmettelin, miten he voivat välittää noin paljon tuntemattomasta. Puheet olivat koskettavia ja tykkäsin Jani Pellikan musiikista.

Puheessaan Herzog kertoi parantumistodistuksia. Sitten hän alkoi luetella parantumisia, joita tapahtuisi tässä kokouksessa. Jonkin ajan kuluttua hän sanoi: ”Nyt paranee jalat ja polvet.” Samassa tunsin kihelmöintiä kipeän jalan varpaissa. Kihelmöinti alkoi edetä ylöspäin nilkkaan asti ja siitäkin eteenpäin. Muistin Herzogin sanoneen, että pitää itse astua siihen parantumiseen. Aloin panikoimaan ja stressaamaan, etten osaa, jolloin kihelmöinti alkoi valua takaisin alas pitkin jalkaa, ennen kuin se saavutti polven, ja lopulta katosi. Olin kauhean pettynyt, kun parantuminen oli ollut jo tulossa enkä ollut osannut ottaa sitä vastaan. Tämä sai minut kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että ihmeparantumiseni olisi ollut mahdollista ihan oikeasti.

Tieto yliluonnolliselta Jumalalta

Lopulta tuli alttarikutsu, jossa Herzog sanoi: ”Jos et ole vielä ottanut Jeesusta elämäsi Herraksi, nyt on mahdollisuus tehdä se.” Jostain syystä menin eteen. Olin niin vakuuttunut kaikesta, se oli niin aito tunne. Sille hetkellä kun olin rukoillut pelastusrukouksen, tunsin kihelmöintiä, mutta tällä kertaa pään alueella. Se tuntui laskeutuvan minuun ylhäältä pääni päältä. Jumala näytti minulle joitakin tärkeitä asioita sillä hetkellä. Minulla ei ollut sitä tietoa aiemmin ja sitten yhtäkkiä se tieto vain tuli. Tieto oli, että jokaisessa ihmisessä taistelee jatkuvasti hyvä ja paha. Ihminen pystyy itse vaikuttamaan siihen, kunpaa hän tukee.

Minulle näytettiin, että olin tukenut pahaa, kun olin lähtenyt katkeriin ja vihaisiin ajatuksiin ja hautonut niitä mielessäni. Näin kuinka omien valintojeni kautta pahuus oli saanut minusta vallan niin, etten kyennyt enää pääsemään siitä eroon. Olin ollut täynnä vihaa ja toivonut kuolemaa itselleni ja muille, sillä maallisen moraalini mukaan ajatukset olivat yksityisasia, jotka eivät satuta ketään. Jumala näytti minulle kuitenkin taivaallisen moraalin, jossa jo ajatus on teko. Kun näin tämän, minun oli helppo päättää, että se ruokintaketju siihen pahaan katkeaa nyt.

Eihän ihminen tietenkään hetkessä täysin muutu. Jos sen jälkeen on tullut hetkellisiä katkeria ajatuksia, niin olen melko pian muistanut, että tämä ajatus ei johdu siitä, että minä olisin huono tai ilkeä vaan siitä, että on olemassa paha sielunvihollinen. Aina kun muistan, että katkera ajatus on vihollisen hyökkäys ja päätän, etten enää ajattele sitä, niin se hyökkäys se loppuu. Eipä vihollinen ole enää yrittänyt niitä ajatuksia syöttääkään, kun en enää ota niitä vastaan.

Taivaassa ei ole tylsää

Samalla hetkellä kun Jumala antoi minulle tuon tiedon, tunsin Isän rakkautta, joka on täysin hyväksyvää ja ansaitsematonta rakkautta, jota ihminen ei voi saada mistään muualta. Aiemmin olin ajatellut, että onpa ”taivas ja helvetti” –käsitys tyhmä. Olin pohtinut, että taivaassahan tulisi tylsää, jos on koko ajan vain kivaa. Mutta kun tunsin Jumalan rakkautta, ymmärsin mitä taivas tarkoittaa: Se on sitä että saa olla siinä Isän rakkaudessa ja Jumalan läsnäolossa, eikä siihen kyllästy, vaikka siinä viettäisi iäisyyden. Tunsin, että olin ollut eksyksissä ja palannut takaisin kotiin. Se oli esimaksua siitä mitä taivaassa tulee olemaan.

Se katkeruus ja viha ja negatiivinen energia, ne ovat puolestaan esimakua helvetistä. En halua enää koskaan elää hetkeäkään semmoisessa, mikäli se minusta riippuu. Helvetissä ei ole ”kivat rokkibileet” vaan siellä jokainen joutuu kokemaan niitä asioita, jotka tuottavat itselle eniten tuskaa, kipua ja huonoa oloa. Siihen ei myöskään koskaan turru, vaan luvassa on iankaikkinen kärsimys, josta ei ole poispääsyä eikä toivoa vapautua. En toivoisi tätä kenellekään, mutta jokainen joutuu itse tekemään ikuisuusratkaisunsa. 

Tarkoitus, onni ja rauha sielulle

Kun lähdin Stadionilta kokouksen jälkeen, silmäni olivat kuin avautuneet. Tuntui kuin ympärilläni olisi ollut näkymätön suojaava haarniska. En tiennyt silloin Raamatun käsitteistä mitään, koska en ollut koskaan lueskellut Raamattua paitsi rippileirillä Vanhan testamentin alusta. Myöhemmin ymmärsin, että se oli vanhurskauden haarniska, jonka sain lahjaksi sinä päivänä. Tuntui, että mitkään pahan palavat nuolet eivät pääse siitä läpi.

Kyllä elämäni muuttui ihan kertaheitosta. Vaikka en saanut sitä fyysistä parantumista heti, sain kaikista tärkeimmän: sielun parantumisen, elämän tarkoituksen, onnen ja rauhan sielulle. Sain myös toivon, että voin vielä parantua fyysisesti.

Parantumisia uskoontulon jälkeen

Viime joulukuussa Herra paransi polveni ja suolistoni parantumiskokouksissa. Kun menin kotiin kokouksen jälkeen, kokeilin syödä niitä ruokia, joita en ollut voinut aiemmin syödä. Tällä kertaa ei tullut mitään oireita.

Polveni parantui myös kokouksessa. Istuessani kuuntelemassa todistuksia tunsin, kun voima meni lävitseni ja kuin skannasi minua. Menin rukoiltavaksi ja otin vastaan sen, että nyt polveni on terve. Aloin hyppimään, eikä sattunut yhtään. Ennen kokousta polvi oli ollut vielä niin kipeä, ettei hyppiminen olisi ollut mahdollista. Ymmärrettyäni saaneeni ihmeparantumisen, kiitollisuus täytti minut ja lähdin juoksemaan ympäri salia ylistäen Jumalaa, sekään ei sattunut.

Jonkun aikaa polvi oli täysin terve. Innostuin siitä liikaa ja rupesin hulluna ramppaamaan rappusia viidenteen kerrokseen ja autoin yhtä kaveria, jonka nilkka oli kipeä. Ulkoilutin hänen koiraansa monta kertaa päivässä ja kävin hänelle kaupassa. Talossa ei ole hissiä. Vaikka Herra paransi polveni, kuitenkin useimmiten se, minkä on loukannut, on pitkään semmoinen, ettei se ole sama kuin alkuperäinen, että täytyy ottaa vähän iisimmin. Onhan kirjoitettu, ettei sinun pidä kiusata Herraa, sinun Jumalaasi. Eli ei pidä tieten tahtoen rikkoa itseään ja sitten vaatia Jumalalta parantumista. Nyt kun olen ottanut iisimmin, kyllä se alkaa olla taas melko lailla täysin terve.

Kaikki ovat yhtä tärkeitä

Olen alkanut saamaan takaisin asioita, jotka vihollinen oli tuhonnut ja varastanut. Olen saanut terveyden lähes takaisin. Uskon, että se tulee vielä täysin takaisin. Uskoontulon jälkeen avoliitto ei tuntunut parhaalta mahdolliselta siviilisäädyltä, joten menimme naimisiin ja nyt olemme onnellisesti naimisissa, kiitos Herralle! Mahdollisesti pääsen vielä takaisin työelämään, kun kroppani tulee täysin kuntoon. Kuka tietää, vaikka menisin vielä jatkamaan opiskeluja yliopistoon, vaikka nykyään tuntuukin, ettei akateeminen maailma ehkä ole minua varten. Maallinen menestys ei ole enää minulle kaikkein tärkeintä. Ehkä en saa opintojani loppuun vaan haen eläintenhoitotyötä, kun se ammattitutkinto tuli suoritettua.

Koulutus tai työ ei ole enää asia, joka määrittää tasoni, enkä enää ajattele ihmisiä eri arvoisina tai eri tasoisina. Olemme kaikki Jumalan luomia ja hänen lapsiaan ja hän rakastaa meitä kaikkia samalla rakkaudella. Olemme Kristuksen ruumiissa ja meillä on eri tehtävät. Jos käsi katsoisi, että jalalla on parempi tehtävä, ja olisi kateellinen, niin eihän siinä olisi mitään järkeä. Kukaan ei ole toista tärkeämpi.

Suhtaudun nykyään eri tavalla vieraisiin ihmisiin, rakkaudella ja hyväksynnällä. Aiemmin arvioin kukahan tuo nyt on, mutta nykyään vain rakastan. Jos mahdollista on, yritän kertoa uskon asioista kaikille, joiden kanssa olen tekemisissä. Kerron, että Jumala on olemassa, vaikkei Häneen uskoisikaan, mutta Häneen voi saada yhteyden vain, jos uskoo. Epäusko ei pelasta ihmistä, mutta Jeesus pelastaa jokaisen, joka Hänen nimeään avukseen tosissaan huutaa.